Pori 1600-luvulla

Pori-tieto - vapaa sanakirja Porista

Tulipalot tuhosivat Porin kaupunkia 1600-luvulla peräti kuusi kertaa eli vuosina 1603, 1640, 1666, 1687, 1692 ja 1698. Tämän lisäksi vuosisata oli ollut kaupungille vaikea eri virastojen antamien kovien ohjesääntöjen ja asetusten sekä verojen ja "ulostekojen" takia. Kato vei viljaa ja ruttovuosi tuli vuonna 1657. Sitten vielä vuosisadan loppuun sattuivat pahimmat kat- ja nälkävuodet. Näistä kaikista aiheutunut köyhyys oli lyönyt leimansa myös kaupungin ulkonäköön.

Kaupunki oli taas ympäröity pystyaidalla, minkä läpi pääsi vain porteista, joita oli kaksi, toinen haagan- ja toinen malminpuoleisessa päässä. Porttien vieressä oleviin tullitupiin piti poiketa maksamaan tullia kaikista kaupunkiin tuotavista tavaroista. Pystyaita oli rakennettu vuosina 1625 ja 1626. Sen ulkopuolelle kaivettiin varmuuden vuoksi vielä vedellä täytetty oja eli nk. "hauta" vuonna 1642 tai 1643. Tullituvat oli rakennettu vuonna 1647, jota ennen tullia oli kannettu mahdollisesti ulkosalla. Joenrannalla oli tullisilta ja sen vieressä tullihuone. Tämän sillan kautta piti kaikkien kaupunkiin tulevien veneiden kulkea. Talvella jäälle rakennettiin samanlainen pystyaita kuin maallakin kaupunkia ympäröi. Ilman tullipalvelijain lupaa ei saanut edes pestä vaatteita rannassa tai viedä karjaa juomaan joesta.

Kaupungissa oli myllyhuone, jonne kaikkien sakon uhalla piti tuoda käsikivensä, sillä vain siellä sai jauhaa kaikki jauhettavansa ja maksaa niistä tullia. Myllyhuoneen lisäksi kaupungilla täytyi myös olla juomanpanohuone, jonka piti olla kuusi syltä pitkä. Sen suuren kellon soidessa täytyi jokaisen, jolla oli jotain juomaksi valmistettavaa, saapua sinne ilmoittamaan panoksensa ja maksamaan valmistusveroa. Teurastuhuonekin täytyi kaupungissa olla ja se rakennettiin nk. "rakennusmestarinrantaan". Vuonna 1696 ei kuitenkaan enää ollut olemassa teurastus- eikä juomanpanohuoneita.

Kaupunki rajottui siihen aikaan aika suppealle alueelle (eli suunnilleen 1800-luvun lopun 1. ja 2. kaupunginosaan). Pystyaita alkoi myöhemmän ponttoonisillan (nykyinen Porin silta) paikkeilta kulkien etelään (myöhemmän 1800-luvun lopun Nervanderin talon luo) ja kääntyen sitten lounaaseen poikki nykyisen Kauppatorin sekä myöhempien Konstantininkadun (nykyinen Gallen-Kallelankatu) ja Andrenkadun (nykyinen Antinkatu) kulmaan. Sieltä aita jatkui länteen (suunnilleen em. Konstantininkadun suunnassa) tehden lännessä pienen mutkan etelämmäs (niin, että aidan sisään jäivät em. Konstantininkadun eteläpuolella olevat talot n:o 18, 20 ja 22). Sitten aita jatkui suoraan pohjoiseen (myöhempien tonttien 60 ja 63 poikki) joenrantaan.

Pystyaidan sisään jäävä alue ei ollut läheskään täyteen asuttua. Sekä kaupungin itäisimmässä että läntisimmässä osassa oli suuria autioita aloja. Idässä Linnamäellä (myöhemmän Aleksandrankadun eli nykyisen Hallituskadun tonttien 3, 5 ja 8 paikkeilla) oli vain muutamia tuulimyllyjä sekä siitä etelään ja itään nykyisten Antinkadun ja Yrjönkadun seudulla avoin hiekkakenttä, jossa oli muutamia latoja ja puoteja. Lännessä nykyisen Katariinankadun ympärillä oli alavaa tasamaata, jota voitiin käyttää vain kaalimaana ja syöttöhakana, koska sinne syksyisin ja keväisin nousi tulvavesi. Kaupungin asuttu osa mahtui siis suunnilleen nykyisten Antinkadun, Gallen-Kallelankadun ja Katariinankadun rajoittamalle alueelle. Tätä kaupunkia halkoi seitsemän katua idästä länteen ja viisi katua pohjoisesta etelään. Näille neljälle kaupunginosalle eli neljännekselle oli jaettuna 189 tonttia.

Lounaassa kirkon ympärillä oli Kirkkoneljännes, luoteessa Linnamäen vieressä Linnaneljännes, kaakossa Torineljännes raastuvan torilta Haagan tulliporttiin saakka (joka oli suunnilleen nykyisen Kauppatorin keskellä) ja etelässä Malmineljännes ulottuen Malmin tulliporttiin saakka (joka oli jossain em. Konstantininkadun talon n:o 14 luona).

Kaupungin keskeisimpänä paikkana oli raastupa suunnilleen samalla paikalla kuin nykyinen raatihuone, ehkä kuitenkin vähän etelämpänä. Raastupa oli viimeksi palanut yhdessä kaupungin kanssa vuonna 1666. Se oli kaksikerroksinen ja luultavasti punaiseksi maalattu puutalo. Sen ylä- ja alakerrassa oli sali. Alakerrassa oli myöskin vankila, jota kutsuttiin nimillä "kirstu" eli "kätkö.

Raastuvan edessä oli pieni tori, joka kooltaan oli vain osa myöhempää Raastuvanpuistoa. Oikealla oli Enesköldin talo ja vasemmalla liinakankuri Kreon talo sekä Mikko Närvan ja Paavolan talot vastapäätä toisella puolella. Torilla oli kaakinpuu, kun taas sen ajan mestauspaikka oli vielä vuonna 1663 Hirsipuumäellä länsipuolella kaupunkia, mutta myöhemmin se näyttää olleen kaupungin vuokraamilla Koivistoon vievän tien varrella Kuninkaanhaan mailla. Raastuvantorin kaakkoiskulmassa oli myllyhuone.

Länteen päin mennessä parin poikkikadun jälkeen tultiin kirkkokentälle. Kirkko sijaitsi hirsiaidan ympäröimänä kirkkomaalla. Se oli rakennettu puusta, laudoitettu ja punaiseksi maalattu sekä varustettu tervatulla paanukatolla. Kirkolla oli myös tapuli ja "säijärikello", jonka korjaamista varten oli aikomus vuonna 1692 toimittaa kelloseppä Turusta.

Hieman kirkon alapuolella oli triviaalikoulun talo, joka oli viimeksi uudelleen rakennettu vuonna 1661. Vuosisadan lopulla koulutalo oli jo niin huonokuntoinen, että siitä vuonna 1695 mainitaan: "päätyineen ja seinineen oli ihan kallellansa, niin etteivät koulunopettajat oppilaineen enää uskaltaneet sen sisälle astua peläten, että pönkkien varalla seisova rakennus milloin tahansa voisi syöstä maahan ja heidän elämänsä ja terveytensä turmella". Porvarit eivät hyvällä suostuneet korjauksia maksamaan, ennen kuin itse maaherra puuttui asiaan. Koulun korjaus maksoi 100 kuparitaleria, mutta kauan ei korjatusta talosta saatu nauttia, sillä vain muutaman vuoden kuluttua tuli tuhosi niin koulun, kirkon kuin raastuvankin sekä paljon muita rakennuksia.

Lähellä koulua, hiukan alempana, sijaitsi vielä yksi kaupungin julkisista rakennuksista eli köyhäinhuone. Se oli "uudestaan rakennettu" vuonna 1654 ja korjattu 1682 ollen nyt jo vanha ja huonokuntoinen.

Kaupungissa oli kolme tullitupaa: yksi vuonna 1681 rakennettu jokirannassa raastuvan alapuolella ja toiset maatulliporttien luona. Malminportin luona vuonna 1658 rakennettu tullitupa oli maahan vajonnut ja asumattomana. Melkeinpä kaikki julkiset rakennukset olivat selvinä todisteina kaupungin silloisesta köyhyydestä.

Kadut olivat siihen aikaan tosin yhdensuuntaisia ja jokseenkin suoria, mutta epäsäännöllisiä johtuen tonttien erikokoisuudesta. Huolimatta maistraatin jatkuvista käskyistä asukkaat rakensivat tonteille miten sattui. Talot olivat eri etäisyyksillä kaduista ja osaksi tontit täynnä pirttejä, aittoja ja keittopaikkoja. Talot näyttivät portinalustoineen ja ikkunaluukkuineen varsin maalaisilta niin kuin niillä vielä olikin vanhat talonnimensä. Kaduilla, paitsi vanhaa Hämeenkatua ja nk. Kirkko- ja Linnakatuja, ei ollut virallisia nimityksiä vaan niitä kutsuttiin tavallisesti jonkun kadun varrella asuvan varakkaan porvarin mukaan. Esimerkiksi Malmin tullista tulevaa katua sanottiin Matti Pietarinpojan kaduksi ja erästä toista edellisen kadun kanssa risteävää katua kutsuttiin Gottlebenin kaduksi.

Parhaiten rakennettuja olivat Kirkkoneljännes ja osa Malmineljännestä, koska siellä oli useimmilla kaupungin hallitusmiehillä ja huomattavimmilla kauppiassuvuilla talonsa. Esimerkiksi Raastuvantorin ja kirkon välisen kadun varrella asuivat mm. majuri Hirscheit, Juhana Sorander, raatimies Melker, Kreko Gottleben ja rehtori Ståhlberg. Kauempana Malmineljänneksessä niillä seuduin, missä olivat kaupungin perustamiseen yhdistettävät Kynäksen ja Paturin talot, asuivat pormestari Gabriel Keckonius, raatimiehet Prytz ja Linman. Malmineljänneksen etäisimmät osat olivat sokkeloinen alue täynnä pieniä taloja, mökkejä, kaalimaita ja humalatarhoja päättyen myöhemmän Konstantininkadun (nykyinen Gallen-Kallelankatu) ja Vladimirinkadun (nykyinen Otavankatu) risteyksen paikkeille Malmintoriksi eli "eläintoriksi". Torin luona sijaitsi Malmin tulliportti, jonka ulkopuolella oli pelkkää aaltoilevaa viljavainiota.

Myllyiltä Linnamäeltä lämteen päin katsottaessa aukeni näkymä vuoden 1692 Porin palon jäljiltä raunioille, kun tuli oli hävittänyt suurimman osan Linnaneljänneksestä, ja kauempana lounaassa näkyivät Torineljänneksen harmaat rakennukset. Joenrannan epälukuisen rantapuotijonon yli erottui toisella rannalla vielä autio ja asumaton leppäpensaita kasvava Isosannan saari, jota silloin vielä halkoi useita pieniä väyliä. Siellä näkyivät myös kaupungin niittyluodot puroineen ja kaislalahtineen. Idässä heti pystyaidan vieressä oli Kuninkaankartano, jonka vuonna 1682 sanottiin olevan kattojen puolesta rappeutunut sekä ikkunat ja ovet puuttuivat. Muutamia vuosia myöhemmin siinä oli enää muutama seinä pystyssä ja nurkat olivat kokonaan irti lahonneet. Rakennusta ei ehditty vielä kunnostaa ja lopullisesti se tuhoutui Porin palossa.

Etelän suunnalla levisi suuri lakeus puoteineen ja hiekkakuoppineen, kauempana pystyaidan ja Haagan tullin rajoittamana, aidan ulkopuolella myöhemmän viidennen osan alueella Kuninkaanhaka, jonka poikki kulki kaksi Koivistoon johtavaa tietä.

Sellainen oli kaupunki 1690-luvulla, varattomuuden ja rappion aikoina. Vanha pystyaita oli kirjava moneen kertaan paikattuna, toisaalta korkeampi ja toisaalta matalampi. Tullisilta jokirannassa oli lahoamassa, kun sillä puretut oljet ja heinät oli jätetty siivoamatta pois. Malmin tulliportti vähäisen liikenteen vuoksi ruostui saranoiltaan ja oli joutunut satunnaisten ohikulkijoiden ilkivallan kohteeksi.

Köyhyydestä johtuen porvareilla ei ollut varoja mihinkään korjaukseen saatikka sitten uuden rakentamiseen. Kun kirkonkellokin kuningas Kaarle X vainajan kuolinsoitoissa soitettiin rikki, ei ollut varoja sen uudestaan valamiseen tai uuden hankkimiseen, vaan täytyi pyytää hallitukselta apua. Mistäpä varoja olisi löytynyt julkisten rakennusten kunnossapitoon, kun ei niitä ollut edes omien asuntojenkaan korjauksiin.

Köyhyys oli tuonut mukanaan myös tauteja ja terveydenhoidon ollessa siihen aikaan erittääin huono riehuivat kuumeet ja rutto kaupungissa usein. Ruttovuonna 1657 määrättiin Tukholmasta tuleville laivoille kolmen viikon karanteeni kaupungin ulkopuolella, että saataisiin estettyä ruton leviäminen.

Kato ja kallis aika pahensivat jo muutenkin vaikeaa köyhyyttä. Niinpä vuonna 1675 köyhät joutuivat koko talven tuomaan merestä suolavettä ruokansa keittämiseen. Suuren osan kaupunkilaisista täytyi syödä akanoista ja petusta tehtyä leipää, "koska eivät pakkasen takia edes saattaneet hankkia itselleen jäkälää nevalta".

Vuonna 1672 oli kaupunki onnistunut saamaan vakinaisen postinkulun pitkin rantatietä Turusta Perä-Pohjaan. Sekin aiheutti ongelmia, sillä laitoksen toimintaa vaikeuttivat suuresti huonot tiet.

Vaikka kaupungin varallisuus oli surkea, pakkoverot ja muut "ulosteot" vain kasvoivat ja lisääntyivät. Rankkojen pakkoverojen lisäksi oli myös merimiespito kaupungin rasituksena, joka sentään hiukan helpottui, kun vuonna 1681 se vaihdettiin merimiesrahan maksamiseen.

Tällä vuosisadalla kääntyi myös asukasluku laskuun. Kun manttalikirjaan oli vuonna 1674 merkitty keskimääräinen luku 461, niin vuoteen 1710 se oli laskenut peräti 332 henkeen. Kaiken edellä olevan kurjuuden lisäksi vuosi 1696 oli katovuosi ja sen jälkeen vuoden 1697 kato sekä vuonna 1698 Porin palo. Tuona kauheana vuonna 1697 tulvi kaupunkiin, jossa jo vuodesta 1675 oli paljolti alemmissa kansanluokissa eletty pettuleivällä, läheltä ja kaukaa kerjäläisiä, joista monet kuolivat nälkään kaduilla ja kujilla. Talvella 1696-1697 tämän surkeuden keskellä lisääntyi varastelu ja muu rikollinen toiminta.

Tässä kovia kokeneessa kaupungissa syttyi vielä 28.5.1698 seitsemäs Porin palo hävittäen miltei koko kaupungin. Tulipalossa paloivat tuhkaksi raastupa, vanhin kirkko tapuleineen, koulu, myllyhuone, tullisilta tullitupineen sekä 137 taloa, 89 varastohuonetta, 109 ranta-aittaa, kaksi tuulimyllyä ja joukko veneitä. Vain muutama harva talo kaupungin molemmilla laidoilla säilyi tulelta. Vuosisadan vaihteeseen mentiin äärettömän surkeissa olosuhteissa, mutta pian Pori nousi taas tuhkasta entistäkin parempana.

[muokkaa]